Rasismi ja joukkomurha

Norja ei koskaan unohda Benjamin Hermansenin tappoa. Syitä on monia, ja niistä ilmeisin on se, että hänet tapettiin ainoastaan ihonvärinsä takia. Tappajat olivat uusnatseiksi julistautuneita henkilöitä. Paitsi että kyseessä on viattoman pojan raaka tappo, tapaus herättää henkiin muistot uuden historian pahimmista sortohallinnoista, terroriteoista ja joukkomurhista. Mielessämme herää assosiaatioita natsi-Saksaan ja Ku Klux Klaniin.

Benjaminin tappo muistuttaa rasismin pimeimmästä historiasta, historiasta, josta lähes jokainen norjalainen sanoutuu irti.

Benjaminin tappo muistuttaa rasismin pimeimmästä historiasta, historiasta, josta lähes jokainen norjalainen sanoutuu irti. Yhteys tähän historiaan voi osaltaan selittää tämänhetkistä väittelyä rasismin käsitteestä. Rasismi-sanaa käytettäessä tulkintakehykseen ei sisälly vain käsitteen teoreettinen tulkinta, vaan myös sorto ja joukkomurha.

Sen vuoksi monia opettajia loukkaa syvästi, jos oppilaat nimittävät heitä rasisteiksi, ja siksi käsitteellä on harvan muun sanan kaltainen teho ja vaikutus. On olemassa useita käsitteitä, joita ehkä joskus voi käyttää rasismin vaihtoehtona: syrjintä, muukalaispelko, muukalaisvihamielisyys, sovinismi, eristäminen. Näitä käsitteitä yhdistää se, ettei niillä ole rasismin veroista tehoa.

Mitä rasismi on?

Norjan kielen sana rasismia tarkoittava sana ”rasism” viittaa rotuun, ja sitä käyttivät ensimmäisen kerran natsien rasistisen ja antisemitistisen maailmankuvan vastustajat 1930-luvulla. Sanan kapeammat määritelmät liittävät sen nimenomaan käsitykseen rodusta biologisena ilmiönä. Yksi esimerkki määritelmästä Store norske leksikon -sanakirjassa (snl.no):

– käsitys siitä, että ihmiset voidaan jakaa selkeisiin ”rotuihin” ja että rodut voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen ylemmistä alempiin biologisten ja henkisten tai kulttuuristen ominaisuuksiensa välillä oletettavasti vallitsevien yhteyksien perusteella.

Rasismin laaja määritelmä sisältää erilaisen erityiskohtelun, joka ei rajoitu pelkkään rotuun. Yksi esimerkki on YK:n rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus vuodelta 1966, jossa ”rotusyrjintä” määritellään:

– kaikenlaisena erityiskohteluna, ulkopuolelle sulkemisena, rajoittamisena tai suosimisena rodun, ihonvärin, syntyperän tai kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella.

Kirjassaan Hva er rasisme? vuodelta 2015 Bangstad ja Døving määrittelevät rasismin seuraavasti (1. luku):

• 1. Väestön jakamista eri luokkiin, joista joillekin annetaan essentiaalisia (muuttumattomia) negatiivisia piirteitä.
  2. Yksikön identiteetin typistämistä koko luokalle annettuihin negatiivisiin piirteisiin.
  3. Alistamisen ja syrjinnän perustelemista negatiivisilla luonteenpiirteillä.

Tämän määritelmän mukaan rasismi on toisaalta enemmän kuin ennakkoluulot ja toisaalta enemmän kuin syrjintä. Bangstadin ja Døvingin mukaan rasismin käsitteessä yhdistyvät ennakkoluulot ja syrjintä: rasismia on se, kun syrjintää perustellaan ennakkoluuloilla.

Rasismi taistelukäsitteenä

Erimielisyys rasismin olemuksesta tulee usein esiin keskusteluissa. Rasismi on arka aihe, ja rasismikäsitteestä tulee herkästi poliittista. Siitä voi muodostua taistelukäsite, joka tulee nähdä rasismin alistavan ja verisen historian kontekstissa. Biologista eli modernia rasismia voidaan pitää länsimaisena ilmiönä. Samalla on kuitenkin mahdollista argumentoida rasismin ymmärtämiseksi laajassa mielessä, erityiskohtelun oikeuttavina ennakkoluuloina, jotka ulottuvat huomattavasti kauemmaksi ajassa taaksepäin ja moniin eri yhteiskuntiin ja maailmankolkkiin.

Näkemys pitää sisällään käsityksen ”meistä” ja ”muista”, siitä etteivät ”muihin” kuuluvat koskaan voi tulla ”meidän” kaltaisiksemme eivätkä osaksi ”meitä”.

Näkemys pitää sisällään käsityksen ”meistä” ja ”muista”, siitä etteivät ”muihin” kuuluvat koskaan voi tulla ”meidän” kaltaisiksemme eivätkä osaksi ”meitä”. Tällaisten näkemysten selitys voi olla uskonnollinen, kuten että ”muut” ovat jumalallisen voiman tuomitsemia. Rasismin biologisen ja laajemman muodon välinen ero on nykyään olennaisessa osassa käsitteestä käytävässä keskustelussa, mikä voi selittää sen, että erimielisyys käsitteen merkityksestä on niin suurta. Käsitteen käytössä ei kuitenkaan pääse siitä tosiasiasta, että sana nykyään yhdistyy orjuuteen ja joukkomurhaan. Tämä selittää sen, että rasismi-sanan käyttö usein on kiisteltyä ja voimakkaita tunteita herättävää. Käsitteen historialliset konnotaatiot ovat samalla se seikka, josta se saa tehonsa. Arkirasismin tapainen käsite voi vaikuttaa ristiriitaiselta, koska vaino, orjuus ja joukkomurha ovat kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä asioita. Sille on kuitenkin olemassa myös lähikäsitteitä, kuten muukalaisvihamielisyys, ennakkoluulot, muukalaispelko, syrjintä, rakenteellinen syrjintä ja enemmistön edut. Käsite, jolla tiettyä tilannetta kuvataan, tulee ymmärtää sen perusteella, millainen esittäjän sanavarasto on, miten hän näkee tilanteen ja mihin hän käsitevalinnallaan pyrkii.

Nykypäivänä rasismissa on oleellista se, onko näkemys jostakin ryhmästä kivettynyt ja annetaanko ryhmälle leimaavia ominaisuuksia, joilta sen jäsenten on mahdotonta välttyä.

Voidaan sanoa, että nykypäivänä rasismissa on oleellista se, onko näkemys jostakin ryhmästä kivettynyt ja väitetäänkö ryhmällä olevan ominaisuuksia, joilta sen jäsenten on mahdotonta välttyä.

Rakenteellinen rasismi ja arkirasismi

Rasistisiin käsityksiin perustuva yhteiskuntajärjestelmä, kuten Etelä-Afrikan apartheid vuoteen 1994 asti, ei ole sama asia kuin yksittäisen henkilön rasistinen ajattelu tai toiminta. Michel Wieviorka on lajitellut eri yhteiskunnissa esiintyvän rasismin neljään tasoon (The Arena of Racism 1995, 5. luku):

• 1. Rasismin esimuoto, infrarasismi, jolle ovat tunnusomaista muukalaisvihamielisyys eri muodoissaan.
  2. Rasismi fragmentaarisena mutta selvästi yhteiskunnassa esiintyvänä – ilmenee muun muassa asennetutkimuksissa.
  3. Poliittinen rasismi eli rasistiset asenteet (poliittisen) liikkeen perustana.
  4. Kaiken kattava rasismi valtion järjestämisen perustana ja ulkopuolelle sulkemisen ja vainon lähtökohtana.

Wieviorkan luokittelun ensimmäisestä tasosta käytetään usein nimitystä arkirasismi. Arkirasismia ovat enemmän tai vähemmän tiedostetut asenteet ja tapaukset, joille ”muut” altistuvat yhteiskunnassa. Niitä voivat olla tummaihoisiin suuntautuvat pelokkaat katseet metrossa tai kieltäytyminen hyväksymästä naapureikseen somaleja.

Rasismin historia

Rasismi käsitteenä esiintyy ensimmäisen kerran akateemisessa teoksessa Belgiassa vuonna 1922 kiistassa, joka koskee germaanien väitettyä rodullista ylivertaisuudetta. . Käsite tuli tunnetuksi laajemmalle yleisölle saksanjuutalaisen seksologin ja lääkärin Magnus Hirschfeldin kirjassa vuonna 1938 (teos julkaistiin Yhdysvalloissa hänen kuolemansa jälkeen). Hirschfeldiä pidetään myös modernin homoseksuaalien oikeuksia puolustavan liikkeen perustajana. Seksologina, antirasistina, antinatsistina ja homoliberaalina juutalaisena Hirschfeld törmäsi päistikkaa natsistiseen lopun ajan käsitykseen, että juutalaiset ja heidän liittolaisensa juonittelivat Saksan kansaa vastaan hajauttaakseen ja pettääkseen sen purkamalla normit ja edistämällä rotujen sekoittumista noustakseen sitten itse valtaan.

Rodun käsitettä käytettiin jo 1500-luvulla, mutta tuolloin pikemminkin merkitsemään sukulaisuutta. Biologinen rasismi, joka helposti liitetään kolonialismiin, orjuuteen ja apartheidiin, sai alkunsa valistuksen ajasta sekä modernista ja tieteen noususta 1700-luvulta lähtien. Siksi biologista rasismia voidaan kutsua myös moderniksi rasismiksi. Rotuopissa ehdotettiin, että ihmiset luokiteltaisiin heidän havaittavien fysiologisten erojensa perusteella, ja rasistit esittelivät argumentteja luokitteluun pohjautuvalle yhteiskuntahierarkialle. Moderni rotuoppi synnytti diskurssin, jossa ihmisten katsottiin ensisijaisesti kuuluvan fyysisiin, antropologisiin yhteisöihin esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen sijasta. On kuitenkin lisättävä, että natsit löysivät vain vähän tukea herrakansakäsityksilleen vakavammin otettavasta rotuopista. Natsismin perustana olevat myytit ulottuivat paljon pidemmälle kuin mihin rotutiede (tai fyysinen antropologia) antoivat tukea.

Biologiaan ja kulttuuriin pohjautuvat rotuerot

[Kuva: rotukartta]

Lähde: Deutsches Konversationslexikon, 1890.

Oheinen kartta on peräisin saksalaisesta tietosanakirjasta vuodelta 1890. Ihmiset luokitellaan siinä kolmeen päärotuun: kaukasialaiseen, negridiseen ja mongoliseen rotuun. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkupuoliskolla Euroopassa ja Yhdysvalloissa ajateltiin yleisesti, että ihmisyys voitiin jaotella selkeisiin rotuihin biologisten ominaisuuksien perusteella ja että eurooppalainen kulttuuri oli pisimmälle kehittynyttä. Käsitys kulttuurisen kehityksen yhteydestä biologiseen potentiaaliin oli levinnyt laajalle länsimaisessa ajattelussa.

Biologista rasismia edelsi käsitys muista kulttuureista alkukantaisina ja kehittymättöminä.

Biologista rasismia edelsi käsitys muista kulttuureista alkukantaisina ja kehittymättöminä. Valkoisten eurooppalaisten mielestä syy sille, että he pitivät jotakin kulttuuria alkukantaisena, oli sen edustajien alhaisempi älykkyys. Nykyään tunnutaan kuvittelevan, että biologisessa rasismissa on historiallisesti ollut kyse pelkästään biologiasta. Tämä käsitys on kuitenkin väärä. Kulttuuristen ja perinnöllisten ominaisuuksien välistä yhteyttä pidettiin vahvana.

Laaja tietoisuus tummaihoisten afrikkalaisten sortamisesta siirtomaa-ajalla, etelävaltioissa ja Etelä-Afrikassa on synnyttänyt harhaanjohtavan käsityksen siitä, että rasismin kohteeksi voivat joutua vain tummaihoiset ihmiset.

Rasismin tunnetuin muoto näyttää olevan se, jolla oikeutettiin tummaihoisten afrikkalaisten sorto Euroopan valtioiden siirtomaissa, etelävaltioissa ja Etelä-Afrikassa ennen vuotta 1900 ja sen jälkeen. Tämä on synnyttänyt harhaanjohtavan käsityksen siitä, että rasismin kohteeksi voivat joutua vain tummaihoiset ihmiset. Rasistisen maailmankuvan mukaan muun muassa venäläiset, saamelaiset ja inuiitit olivat alkukantaisempia ja lukeutuivat mongoliseen rotuun. Mongolista rotua kuvailtiin korostuneen ”lyhytkalloisena” rotuna. Siihen kuuluvien ihmisten iho oli yhtä vaalea kuin ”pitkäkalloisten”. Historiallisia ilmiöitä, kuten Norjan valtion saamelaisiin kohdistamia norjalaistamistoimia ja natsivaltion suorittamaa muun muassa puolalaisten ja venäläisten joukkomurhaa, ei ole mahdollista ymmärtää tuntematta rotubiologian ja rasismin historiaa. 1800-luvun loppupuolella saamelaisia pantiin muun muassa näytille eläintarhoihin. Länsimaailmassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa vallinnut rotukäsitys, johon natsismikin perustui, oli tiheäsilmäisempi kuin kartta vuodelta 1890, mutta pääpiirteiltään samanlainen.

Rasismi ilman rotuja

Uudempi geenitutkimus on suurelta osin torjunut ajatuksen eri ihmisrotujen olemassaolosta. Ne ulkoiset tunnusmerkit, joihin aiempi rotuoppi paneutui, eivät yhteisvaihtele kehittyneillä laboratoriolaitteilla havaittavien sisäisten tunnusmerkkien kanssa. Ei toisin sanoen ole mahdollista osoittaa henkilön todennäköistä veriryhmää tämän ihonvärin perusteella. Joidenkin mielestä tiedolla eri ihmisryhmien välisestä geneettisestä vaihtelusta on kuitenkin lääketieteellistä arvoa.

Koska rotuoppi on genetiikan pohjalta suurelta osin saatettu epäilyksenalaiseksi, nykyään puhutaan usein rasismista ilman rotuja.

Koska rotuoppi on genetiikan pohjalta suurelta osin saatettu epäilyksenalaiseksi, nykyään puhutaan usein rasismista ilman rotuja. Sillä tarkoitetaan, että ryhmäjaottelut nykyään perustuvat muunlaiseen luokitteluun (esimerkiksi kulttuuriin, uskontoon tai etniseen alkuperään), mutta käsitykset, ennakkoluulot ja sortomekanismit ovat täsmälleen samanlaisia kuin biologisessa (modernissa) rasismissa. Tällainen ajatuksenkulku perustuu laajaan määrittelyyn rasismista ymmärrettynä laajemmin kuin rotuun perustuvana syrjintänä.

Rasismin vastainen työ opetuksessa

Pitkälle tulevaisuuteen asti rasismi yhdistyy julmaan väkivaltaan. Samaan aikaan useimmat oppilaat pitävät rasismia yleismaailmallisena nykyilmiönä, jonka harjoittaja tai kohde voi olla kuka tahansa, ja historialla on heille vähemmän painoarvoa. Oletettavasti opettajan ymmärrys rasismista liittyy enemmän historiallisiin tapahtumiin kuin oppilaiden. Siksi oppilaat ja opettaja voivat päätyä puhumaan toistensa ohi, ellei opettaja ole jossain määrin tietoinen rasismikäsitteen erilaisesta käytöstä ja ymmärrystavasta.

Tieto historiallisesta rasismista on tärkeää, koska se auttaa tunnistamaan klassisen rasistisia käsityksiä.

Rasismia koskevassa opetuksessa on syytä käsitellä nykyajan ja menneisyyden yhteyttä. Tieto historiallisesta rasismista on tärkeää, koska se auttaa ymmärtämään rasismin vakavuutta ja tunnistamaan klassisen rasistisia käsityksiä. Tarkastellaanpa yhtä esimerkkiä: Oppilas kysyy opettajalta, pitääkö tämä banaaneista. Muutama oppilas hihittää. Tummaihoinen oppilas ei hihitä. Kyetäkseen analysoimaan tilannetta ja arvioimaan eri toimintavaihtoehtoja opettajan on tunnettava klassinen käsitys siitä, että tummaihoiset afrikkalaiset ovat lähempää sukua apinoiden kuin muiden ihmisten kanssa. 1800-luvun länsimaiset tutkijat pyrkivät todentamaan tätä käsitystä, ja sillä oli osansa sorron oikeuttamisessa. Vaikka tiede on aukottomasti osoittanut käsityksen vääräksi, se on osoittautunut sitkeähenkiseksi. Voidaan väittää, että käsityksen historiallinen kaikupohja tekee lausahduksesta huomattavasti vakavamman kuin se muuten olisi ollut. Opettajalla on edelleen monta tapaa vastata kysymykseen, mutta tietoisuus banaani-sanan historiallisista viitteistä parantaa huomattavasti hänen valmiuksiaan selvitä tilanteesta.

Tarkastellaanpa toista esimerkkiä: Eräs oppilas kutsuu toista ”perunaksi”. Sanan käyttötavan sanotaan olevan peräisin Hedmarkin läänistä, missä sitä käytettiin kuvaamaan perunaa rakastavia maanviljelijöitä. Nykyään se on Norjan nuorisokielessä vaaleaihoisista käytetty haukkumanimi. Tässäkin tapauksessa sanan käytöllä on historiallinen tausta. Edelliseen esimerkkiin verrattuna ero on se, ettei historiallinen tausta ole läheskään yhtä vakava. Se ei tee tilanteesta merkityksetöntä, mutta tietoisuus haukkumasanan historiallisesta kehyksestä tuo opettajalle etulyöntiaseman tilanteen arvioinnissa.

Rasismin käsittelyn opetuksessa voi aloittaa kysymällä oppilailta, ovatko he kokeneet rasismia ja millaista se on ollut pyytämällä heitä kertomaan kokemuksestaan ja kuvailemaan, mikä sai heidät pitämään sitä rasismina. Voit myös pohdiskella rasismin olemusta oppilaiden kanssa kysymällä: ”Mitä sinulle tulee mieleen rasismista?” ”Keneen rasismi voi kohdistua?” ”Voiko kuka tahansa joutua rasismin kohteeksi?” Lisäksi opetuksessa voidaan käsitellä rasismia historiallisesta näkökulmasta esimerkiksi tarkastelemalla rotuoppia mittausten ja rotukarttojen avulla ja tutustumalla historiallisiin tapahtumiin, kuten apartheidiin Etelä-Afrikassa, orjuuteen Yhdysvalloissa, kiertolaisten ja saamelaisten kohteluun Norjassa tai eurooppalaisten ja arabien orjakauppaan osassa Afrikkaa.

Rasismia käsittelevässä opetuksessa voi olla järkevää osoittaa yhteydet nykyhetkeen.

Voi myös olla järkevää osoittaa yhteydet nykyhetkeen: ”Miten orjuuden aikaa käsitellään nykypäivän Yhdysvalloissa?” ”Miten Norja on pyrkinyt hyvittämään saamelaisten kokemaa kohtelua?” Lopuksi opettaja voi palata oppilaiden käsityksiin ja pohtia yhtäläisyyksiä ja eroja heidän rasismikäsityksensä ja historiallisten esimerkkien välillä. Kyseessä on aihe, johon liittyy osittain suuriakin mielipide-eroja, joten luvassa on mielenkiintoisia keskusteluja.

Kirjoittaja: Harald Syse

Mitä antisemitismi on?

Antisemitismin historia jaetaan eri vaiheisiin. Niistä ensimmäinen ulottui varhaiskeski-iästä 1800-luvun loppupuolelle ja perustui uskonnollisiin syihin (kristinuskoon). Toinen pohjautui nationalismiin ja rotubiologiaan ja koki äärimmäisimmän ilmentymänsä natsismin aikana. Yksi antisemitististen käsitysten tunnusmerkeistä on se, että ne mukautuvat herkästi ajankohtaisiin keskustelunaiheisiin ja ongelmiin eli muuttavat jatkuvasti muotoaan. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana käsitysten keskeisiä viitekehyksiä ovat holokausti ja Israelin–Palestiinan konflikti. Osa tutkijoista pitää tätä kehitystä antisemitismin historian kolmantena kautena, mutta jatkuvasti käydään keskustelua siitä, onko kyseessä ”uusi” antisemitismi (ks. esimerkiksi Bachner 2004; Wieviorka 2005). Voidaan väittää, että sekä historialliselle että nykypäivän antisemitismille on kuvaavaa nimenomaan vanhojen ja uusien elementtien yhdisteleminen. Itse antisemitismi-käsitettä käytti ensimmäisen kerran saksalainen Wilhelm Marr 1870-luvulla. Tuolloin sillä kuvattiin poliittis-ideologista suuntausta, joka vastusti negatiivisena yhteiskuntakehityksenä pidettyä pyrkimystä ”juutalaisen valtakunnan” perustamiseen. Kyseinen liike oli reaktio juutalaisten vapautumiselle, jossa he saivat kansalaisoikeudet (juutalaisten emansipaatio), ja juutalaisten tuonaikaiselle sosiaaliselle nousulle (ks. esimerkiksi Jacob Katz 1980). Käsitteen pohjana oli alun perin aikakaudella vallinnut rotuun perustuva juutalaisvastainen ajattelu, mutta nykyään sitä käytetään yleensä laajemmassa merkityksessä, joka kattaa myös varhaisemman uskonnollisiin syihin perustuvan juutalaisvihan ja juutalaisvastaisuuden myöhemmät muodot.

Antisemitismi voidaan määritellä negatiivisina asenteina ja tekoina, jotka kohdistuvat juutalaisiin tai asioihin, joita tiettyjen juutalaisia koskevien käsitysten perusteella pidetään ”juutalaisina”.

Tämän laajemman ymmärryksen mukaan antisemitismi voidaan lyhyesti määritellä negatiivisina asenteina ja tekoina, jotka kohdistuvat juutalaisiin tai asioihin, joita tiettyjen juutalaisia koskevien käsitysten perusteella pidetään ”juutalaisena”. Antisemitismi on kuitenkin käsitteenä kiistanalainen, mihin on useita syitä ja osittain historiallinen perusta. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa ei enää hyväksytty avoimen negatiivisia asenteita juutalaisia kohtaan. Sotienvälisenä aikana Euroopassa oli itseään avoimesti antisemiiteiksi nimittäviä ihmisiä, mitä ei nykyään voisi ajatellakaan. Yksi seuraus tästä on se, että keskusteluihin antisemitismistä sisältyy usein keskustelua itse käsitteen määritelmästä. Antisemitismi sellaisena kuin se ilmenee eri tilanteissa, oli se sitten koulussa, koulun pihalla tai muissa yhteyksissä, on myös erittäin suhteellinen ilmiö. Tällä tarkoitetaan, että käsite sävyttyy ja sitä tulkitaan tietyn tilanteen ja asianosaisten välisten suhteiden pohjalta.

Historian merkitys: käsitysten pitkät linjat

Antisemitistiset asenteet pohjautuvat tiettyihin käsityksiin juutalaisista, ajatukseen siitä, että juutalaisilla on tiettyjä negatiivisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. Nämä kulttuurisesti välitetyt käsitykset mukautuvat eri historiallisiin ja yhteiskunnallisiin tilanteisiin. Samalla antisemitististen käsitysten historian tutkimuksesta ilmenee, että muutama perusteema toistuu eri aikoina. Esimerkkejä tästä ovat juutalaisten pitäminen epälojaaleina, vieraina ja vaikutusvaltaisina.

Antisemitistisen ajattelun perusteemoja ovat juutalaisten pitäminen epälojaaleina, vieraina ja vaikutusvaltaisina.

Ryhmän muodostamiseen sisältyy aina jonkinlaista rajanvetoa ”meidän” ja ”muiden” välillä. Muodostamalla kuvaa ”muista” syntyy samalla kuva ”meistä”, joka ilmentää tärkeinä pidettyjä arvoja ja asioita. Antisemitismin kohdalla voidaan siis sanoa, että juutalainen toimii me-yhteisön ”antiteesinä”. Juutalaistenvastaisten stereotypioiden konkreettiset elementit ovat saaneet alkunsa tietyistä tarpeista tai vaikeuksista tai aikakautensa aatevirtauksista. Jotta voi ymmärtää antisemitismin historiaa, on tarkasteltava, millainen tehtävä käsityksellä ”juutalaisesta” on kussakin yhteydessä ollut. Aatehistoriallisissa esityksissä antisemitismin historiasta on muun muassa osoitettu, että keskiajan käsitystä ”juutalaisesta” leimasi kristinuskon ja juutalaisuuden vastakkainasettelu. Valistuksen ajalla korostettiin järjen merkitystä, jolloin juutalaisuus voitiin niputtaa yhteen uskonnon kanssa yleisesti ottaen ja leimata epärationaaliseksi ja ajan hengen vastaiseksi. Venäjän vallankumouksen jälkeen oli vallalla käsitys ”juutalaisbolševikista” ja juutalaisten ja kommunistien välisestä salaliitosta, mikä lisäsi juutalaiskuvaan heidän potentiaalisen vallankumouksellisuutensa ja muodostamansa vakavan uhkan. Juutalaisten kuvaamistapa on siis muuttunut historian kuluessa yhteiskunnallisen kehityksen myötä.

Juutalaisuuden ja kristinuskon välistä teologista vastakkainasettelua voidaan historiallisesti pitää juutalaisvastaisten käsitysten merkittävimpänä kulttuurisena lähteenä Euroopassa.

Juutalaisuuden ja kristinuskon välistä teologista vastakkainasettelua, jonka ydin koskee kysymystä Jeesuksesta mahdollisena vapahtajana, voidaan historiallisesti pitää juutalaisvastaisten käsitysten merkittävimpänä kulttuurisena lähteenä Euroopassa. Tutkijat käyvät keskustelua siitä, esiintyikö juutalaisvastaisiin asenteisiin pohjautuvia juutalaisvainoja jo antiikissa. Tiedetään kuitenkin, että 1100-luvun alusta lähtien tehtyjen ristiretkien yhteydessä muodostui selkeitä viholliskuvia sekä juutalaisista että muslimeista. Tältä pohjalta voidaan sanoa, että antisemitismillä on Euroopassa noin tuhatvuotinen historia. Yksi tiettyihin ryhmiin kohdistuvien ennakkoluulojen kuten rasismin ja antisemitismin tunnusmerkeistä on juuri pitkä historia, joka vaikuttaa tapahtumien kokemiseen ja tulkintaan. Sillä, miten jokin asia koetaan, miten ympäristö sen käsittää ja mikä sen tarkoitus on, voi kuitenkin olla suuri ero.

Historiallisen kontekstin tuntemus voi olla tärkeä lähtökohta käytännön antisemitismin käsittelylle.

HL-senteret-tutkimuskeskuksen suorittamassa haastattelututkimuksessa dokumentoitiin norjalaisten juutalaisten kokemuksia antisemitismistä (Døving ja Moe 2014). Tutkimuksesta käy ilmi käsitysten pitkän historian merkitys sille, miten haastateltavat tulkitsevat negatiivisia kokemuksia. Haastateltavien tavallisimpia kokemuksia perinteisistä juutalaisiin liittyvistä stereotypioista olivat tapaukset, joihin liittyi vihjailuja juutalaisten rahanahneudesta. Yhden tarinan kertoja oli 14-vuotias oslolaispoika. Hän oli kokenut koulussa monia tilanteita, joissa muiden oppilaiden kiusaaminen pohjautui kyseiseen mielikuvaan. Kiusaaminen eteni siten, että oppilaat ensin heittelivät häntä kolikoilla ja kysyivät sitten, miksei hän poiminut niitä maasta, vaikka on juutalainen. Kiusaamisen takana olivat ”suositut” oppilaat, ja pojan mukaan heistä tuli näiden tapausten seurauksena entistäkin ”coolimpia”. Tapauksilla oli joskus paljonkin katsojia (”sata”), mutta yleensä viidestä kymmeneen. Kiusaajat olivat aina poikia, mutta ”tytöt niitä, jotka nauroivat”, kuten poika totesi. Pojalle tilanne oli todella nöyryyttävä. Jotta pystyy ymmärtämään ryhmiin kohdistuvan vihamielisyyden uhrin kokemusta, voi olla tarpeen selvittää tapahtumien kontekstia, joka usein on laajempi kuin miltä se varsinaisessa tilanteessa vaikuttaa. Tärkeä lähtökohta antisemitismin käsittelyssä on käsitysten historiallisen taustan tunteminen.

Eräät keskeisimmistä juutalaisia koskevista käsityksistä perustuvat tarinaan Juudaksesta. Se, että hän petti Kristuksen, on yksi tärkeimmistä perusteluista käsityksille, joiden mukaan juutalaiset ovat epälojaaleja, antikristuksia ja syy Kristuksen kuolemaan. Se, että Juudas otti vastaan rahaa petoksestaan, muodostaa puolestaan perustan ajatukselle juutalaisten maallisen materian himosta. Kristinuskon kuva Juudaksesta, joka antoi ostaa itsensä, ilmenee laajempana käsityksenä juutalaisten yleisestä rahanahneudesta.

Se, hän petti Kristuksen, on yksi tärkeimmistä perusteluista käsityksille, joiden mukaan juutalaiset ovat epälojaaleja ja rahanahneita.

Tätä kuvaa vahvisti myös Euroopassa vallinnut konflikti kirkon ja kuningasvallan välillä. Varhaiskeskiajalla juutalaiset olivat edustettuina kaikissa ammattiryhmissä, mutta erityisen paljon heitä oli kaupan alalla. Maanomistus oli monin paikoin kielletty juutalaisilta, joten kauppa oli heille mahdollinen elinkeino. Olosuhteet muuttuivat 1000-luvulla, ja juutalaiset saivat kilpailijoita muista ryhmistä, jotka myös halusivat saada elantonsa kaupankäynnistä. Samaan aikaan rahanlainauksella oli kysyntää, eivätkä kirkon määräykset, jotka rajoittivat lainan antamista korkoa vastaan, koskeneet juutalaisia. Todellisuudessa juutalaiset eivät koskaan olleet ainoita rahanlainaajia Euroopassa (lukuun ottamatta ajanjaksoa 1100-luvun Englannissa), ja vain juutalaisten pieni vähemmistö harjoitti tätä toimintaa. Idässä juutalaiset olivat perinteisesti köyhiä. Kuva juutalaisesta rahanlainaajana on kuitenkin tarttunut eurooppalaisten verkkokalvolle. Yhtenä esimerkkinä käsityksen sitkeydestä eurooppalaisessa kulttuurissa voi toimia Shakespearen Shylock, Venetsian kauppias -näytelmän vanha juutalainen rahanlainaaja. Kun Shakespeare kirjoitti teoksensa, juutalaisten karkotuksesta Englannista oli kulunut yli 300 vuotta (vuonna 1290, näytelmä kirjoitettiin 1596–7). Modernin Euroopan kehittyessä muuttuvat myös antisemitistiset stereotypiat. Ajan mittaan käsitykseen rahanahneesta juutalaisesta alkavat sisältyä myös kansainvälinen rahavalta, kapitalismi ja pörssikeinottelu.

Kun negatiiviset ominaisuudet yhdistetään rotukäsityksiin ja biologiaan, niitä aletaan myös liittää yksilöihin riippumatta siitä, miten he toimivat.

Yksi rasistisen, ”modernin” antisemitismin keskeisistä osista oli nimenomaan se, että käsitykset sulautuivat rotubiologisiin ideoihin. Vaikka ryhmäkonstruktioon juutalaisista aiemminkin liittyi essentialisoivia piirteitä – oletuksia siitä, että juutalaisilla oli tiettyjä tunnusmerkkejä – tästä tuli sittemmin kohtalokasta. Kun negatiiviset ominaisuudet yhdistetään rotukäsityksiin ja biologiaan, niitä aletaan myös liittää yksilöihin riippumatta siitä, miten he toimivat. Modernin antisemitismin käsitys ”juutalaisuudesta” johti myös siihen, ettei kääntyminen enää ollut keino välttyä juutalaisvastaisilta toimilta. Natsismissa ja modernissa antisemitismissä ”juutalaisuutta” pidetään abstraktina häiriönä, joka kattaa kaiken, mitä natsismi vastusti, olivatpa kyseessä poliittiset vastustajat, yhteiskuntakehityksen piirteet tai jopa modernius sinänsä.

Ryhmäkonstruktio itsensä toteuttavana ennusteena

Luokassa saattaa syntyä keskustelua tämäntyyppisten käsitysten todellisuuspohjasta. Useimmissa tilanteissahan käsityksille on mahdollista löytää ”todisteita” elävän elämän esimerkeistä. Virhepäätelmä (eli ryhmäkonstruktio) syntyy, kun yksittäisten tilanteiden perusteella tehdään johtopäätöksiä kaikkien juutalaisten ominaisuuksista. Stereotyyppisillä käsityksillä on sitä paitsi taipumusta toteuttaa itseään nimenomaan siksi, että ne tukevat todellisuuden ymmärtämistä tietyllä tavalla ja että mainittujen piirteiden kanssa ristiriitaisille esimerkeille annetaan vähän painoarvoa (ks. esim. Robert S. Wistrich 1999).

Stereotyyppinen ajattelu antaa tietynlaiset ”silmälasit”, joilla näkee sen mitä haluaa nähdä.

Stereotyyppisen ajattelun voidaan siis sanoa antavan tietynlaiset ”silmälasit”, joilla näkee sen mitä haluaa nähdä. Historiallisesti ryhmiin kohdistuvat vihamieliset käsitykset ovat vaikuttaneet yhteiskuntaan myös konkreettisesti siten, että vähemmistöjen vapautta on rajoitettu enemmistön käsitysten perusteella. Yksi esimerkki antisemitismin historiasta on juutalaisten maanomistuksen rajoittaminen, jonka vuoksi juutalaiset tiettyinä ajanjaksoina suosivat elinkeinonaan kauppaa. Tämä vahvisti käsitystä siitä, että juutalaiset ovat kiinnostuneita rahasta. Käsitystä rahanahneesta juutalaisesta ”selitetään” myös viittauksilla tunnettuihin, rikkaisiin yksilöihin. Stereotyyppisestä ajattelutavasta seuraa, että todellisuuden tietyt puolet nostetaan etusijalle ja niiden kanssa ristiriitaiset seikat, kuten miljoonat Euroopan itäosissa eläneet köyhät juutalaiset, sivuutetaan. Tästä seuraa myös se, että uhri saattaa itse vaikuttaa syypäältä negatiivisiin asenteisiin. HL-senteret-keskuksen Norjassa tekemässä väestötutkimuksessa 12 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että ”juutalaisten vainotuksi tuleminen on pitkälti heidän omaa syytään” (HL-senteret 2012).

Antisemitismi ja Israelin–Palestiinan konflikti

Suuri osa haastateltavien negatiivisista kokemuksista pohjautui Israelin–Palestiinan konfliktiin liittyvään keskusteluun. Lähes kaikki haastateltavat sanoivat, että keskustelu konfliktista tuntui ajoittain raskaalta.

Tutkimuksesta ilmenee, että Israelin–Palestiinan konfliktilla ja antisemitistisillä teoilla on yhteys.

Eurooppalaisista tutkimuksista ilmenee, että Israelin–Palestiinan konfliktilla ja antisemitistisillä teoilla on yhteys siinä mielessä, että kun konflikti laajenee, juutalaisiin ja heidän instituutioihinsa kohdistuvien hyökkäysten määrä kasvaa (ks. esimerkiksi EUMC 2004 ja FRA 2009). Konflikti tuo osittain uutta sisältöä kuvaan ”juutalaisesta”, mutta vaikuttaa myös antisemitististen käsitysten perusteemoihin, kuten ajatuksiin juutalaisten vallasta ja salaliitosta, kun niihin viitataan Israeliin ja Israelin harjoittaman politiikan yhteydessä. Juutalaisvastaisissa mielenilmauksissa näkyy usein natsisymboleja. Norjanjuutalaisten parissa tehdyssä haastattelututkimuksessa kerrottiin opettajista, jotka olivat kohdanneet vastustusta oppilaiden taholta aikoessaan käsitellä opetuksessa holokaustia, todistaneet luokassa natsitervehdyksiä tai kuulleet sen tapaisia huomautuksia kuin ettei ”Hitler hoitanut hommaa loppuun asti”. Israelin vastaisissa käsityksissä on samalla kehittynyt symbolien käyttötapa, joka kääntää käsityksen uhrista ja tekijästä päälaelleen: Juutalaiset (israelilaiset) esitetään ”natseina” ja palestiinalaiset natsismin uhreina siten kuin juutalaiset historiassa olivat.

Juutalaisiin kohdistuvien hyökkäysten tekijät käyttävät konfliktia hyväkseen, vaikka kritiikin varsinaista sisältöä ei voidakaan määritellä antisemitistiseksi.

HL-senteret-keskuksen Norjassa toteuttamassa väestötutkimuksessa ilmeni selvä mutta määrällisesti pieni yhteys antisemitismin ja voimakkaasti Israelin vastaisten asenteiden välillä norjalaisten keskuudessa (HL-senteret 2012). Useimpien kriittisesti Israeliin suhtautuvien vastaajien kohdalla vastaavuutta ei kuitenkaan löytynyt. Israeliin kohdistuvan kritiikin ja antisemitismin välinen suhde on toistuva teema julkisessa keskustelussa. Usein keskustelu käsittelee sen kuvan oikeellisuutta, jonka tiedotusvälineet luovat Israelin–Palestiinan konfliktista. Opettajan kannattaa muistaa, että olipa aiheen käsittely mediassa vinoutunutta tai ei ja sen antama kuva asioista oikea tai väärä, se voi tuntua raskaalta ja synnyttää negatiivisia kokemuksia, jos kuva Israelista johtaa kiusaamiseen. Juutalaisiin kohdistuvien hyökkäysten tekijät voivat siis käyttää konfliktia hyväkseen, vaikka kritiikin varsinaista sisältöä ei voidakaan määritellä antisemitistiseksi.

Monet laadullisen haastattelututkimuksen haastateltavista mainitsivat erilaiset yleistyksen muodot ”israelilaisista” ”juutalaisiin” (Døving ja Moe 2014). Haastateltavien kertomuksissa käsiteltiin sekä puhtaasti kielellisiä sekaannuksia että tilanteita, joissa he olivat eri tavoin kokeneet joutuvansa olemaan vastuussa Israelin toimista. Usein on kuitenkin kyse hienovaraisemmista sekaannuksista. Haastateltavat kokivat esimerkiksi, että heidän oli paheksuttava Israelin tapahtumia muita voimakkaammin tai että heidän odotettiin olevan paremmin perillä konfliktista. Haastatteluissa näitä tapauksia ei usein luokiteltu kokemuksiksi antisemitismistä, mutta niitä pidettiin joka tapauksessa epämiellyttävinä.

Tyypillisiä ovat ”israelilaisia ja ”juutalaisia” koskevat yleistykset.

Yhdessä esimerkissä haastateltava kertoi kokemuksesta, joka sattui hänen ollessaan toisella luokalla oslolaisessa koulussa. Ensimmäisenä kesäloman jälkeisenä koulupäivänä jokaisen piti piirtää kuva lomanvietostaan, ja tyttö piirsi kuvan Israelista, jossa hän oli lomaillut perheineen. Kun tuli hänen vuoronsa näyttää piirustuksensa luokalle, opettaja keskeytti hänet ja kysyi, mitä hän oli piirtänyt. ”Siinä on Israel”, tyttö vastasi. ”En usko, että sinun kannattaa näyttää sitä, koska joku luokassa voi loukkaantua”, opettaja totesi. Tyttöä kehotettiin sen sijaan palaamaan paikalleen. Tapausta ei välttämättä tarvitse pitää osoituksena negatiivisista asenteista juutalaisia kohtaan, vaan opettajan reaktiolle voi olla muita syitä. Kyseisessä tilanteessa reaktio joka tapauksessa sulki tytön ulkopuolelle.

Israelin–Palestiinan konflikti nousee pinnalle etenkin Lähi-idän maista kotoisin olevien oppilaiden suhteissa. Eräs haastateltava oli kokenut sen johdosta vakavia, osittain väkivaltaisia antisemitismin ilmauksia, joiden tekijöillä oli sukulaisia Lähi-idässä. Yleisesti ottaen haastateltavat olivat eniten huolissaan muslimien antisemitismistä. Samalla monille oli tärkeää nyansoida puhetta ”muslimeista”, ja he huomauttivat, että juutalaisilla ja muslimeilla on monia yhteisiä kokemuksia, jotka liittyvät heidän asemaansa vähemmistöryhmän edustajina Norjassa. Monilla oli myös islaminuskoisia ystäviä.

Israeliin kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää antisemitistisenä silloin, kun Israelin negatiivisten toimien katsotaan johtuvan juutalaisille ominaisista negatiivisista luonteenpiirteistä tai kun Israelin toimia luonnehditaan klassisen antisemitistisillä käsityksillä.

Israeliin kohdistuvaa kritiikkiä voidaan pitää antisemitistisenä silloin, kun Israelin negatiivisten toimien katsotaan johtuvan juutalaisille ominaisista negatiivisista luonteenpiirteistä tai kun Israelin toimia luonnehditaan klassisen antisemitistisillä käsityksillä. Koulutilanteessa oleellisinta ei välttämättä ole määritellä käsitettä tarkasti. Haasteena on pikemminkin käsitellä aihepiiriä tasapainoisesti ja kehittää menetelmiä luokassa tapahtuvien keskustelujen käsittelyyn tavalla, joka ei saa ketään tuntemaan itseään lokeroiduksi identiteettinsä perusteella. Siten kaikki oppilaat saavat tilaisuuden osallistua opetukseen omista edellytyksistään käsin. Yksi hyvä neuvo opettajalle voi olla ilmaista selkeästi, etteivät juutalainen ole sama asia kuin israelilainen eikä israelilainen sama asia kuin Israelin hallitus. Opetuksessa on tärkeää kuvata konfliktia nyansoidusti. Siinä hyödyksi voi olla perehtyminen alueen historiaan ja Israelin valtion perustamisen taustaan.

Holokaustin kieltäminen

Siitä huolimatta, että holokaustia voidaan pitää historian parhaiten dokumentoituna kansanmurhana, on olemassa ihmisiä, jotka kieltävät holokaustia tapahtuneen tai pitävät käsityksiä siitä huomattavasti liioiteltuina. Perustelut vaihtelevat, mutta usein ne liittyvät kaasukammioiden olemassaoloon. Voidaan esimerkiksi kieltää kaasukammioiden olemassaolo tai väittää, että niitä käytettiin muuhun tarkoitukseen kuin tappamiseen, esimerkiksi syöpäläisten hävittämiseen. Holokaustin kieltämiseen sisältyy usein myös joukkomurhan ideologisten edellytysten kyseenalaistaminen kylvämällä epäilystä sen tahallisuudesta. Se tapahtuu väittämällä, ettei tietoista tuhoamispolitiikkaa koskaan esiintynyt, vaan vain karkotuksia itään, ja että lähes kuusi miljoonaa uhria kuoli muista syistä, etenkin sairauksiin. Lisäksi holokaustin kieltämiseen liittyy usein ajatus siitä, että juutalaiset ovat keksineet joukkomurhan saadakseen valtaa tai rahaa. Toisin sanoen ilmiön perusta on antisemitistinen, ja siihen liittyy konspiratiivisia käsityksiä.

Holokaustin kieltämiseen sisältyy salaliittoteoria siitä, että juutalaiset ovat keksineet joukkomurhan saavuttaakseen valtaa tai rahaa.

Holokaustin kieltämistä esiintyy myös norjalaisissa luokkahuoneissa. Väitteisiin puuttuminen ei välttämättä ole helppoa, koska niiden pseudotieteellinen luonne tekee niiden vääräksi osoittamisesta suoralta kädeltä vaikeaa. Tämä on holokaustin kieltämiselle yhteistä (muiden) salaliittoteorioiden kanssa. Siksi on tärkeää – paitsi pyrkiä lisäämään tietoa holokaustiin liittyvistä todellisista historiallisista asianhaaroista – kehittää hyviä lähdekriittisiä menetelmiä, jotka antavat oppilaille paremmat valmiudet vastustaa kyseisen kaltaisia ajatuksia.

Kirjoittaja: Vibeke Moe

Mitä islamofobia on?

On olemassa runsaasti näyttöä siitä, että muslimeihin kohdistuvat negatiiviset asenteet ovat yleisiä monissa Länsi-Euroopan maissa, Norja mukaan lukien (ks. esimerkiksi Pew 2008, Field 2007, Strabac ja Listhaug 2007, Bleich 2009, HL-senteret 2012). Norjalaisilla olevien islamofobisten asenteiden levinneisyydestä tiedämme kuitenkin vain vähän.

Islamofobia ei ole sama asia kuin muslimeihin kohdistuvat ennakkoluulot.

Negatiiviset asenteet ja ennakkoluulot liittyvät kiistatta islamofobian kehitykseen ja sen edellytyksiin, mutta muslimeihin kohdistuvilla ennakkoluuloilla ja islamofobiaan sisältyvillä vahvasti ideologiaan perustuvilla yleistyksillä on olennainen ero. Islamofobia edellyttää muslimien yleistämistä ja essentialisointia tasolla, jollaista ei välttämättä esiinny pelkässä negatiivisessa asenteessa muslimeihin. Essentialisointi tarkoittaa, että tiettyyn ryhmään kuuluvilla yksilöillä katsotaan olevan luontaisia, pysyviä ja muuttumattomia luonteenpiirteitä.

Islamofobia voidaan määritellä

systemaattisena ja ideologisena ennakkoluulojen synnyttämisen muotona ja toimina, jotka tukevat muslimeihin kohdistuvaa pelkoa, vihaa ja syrjintää.

Islamofobian tunnusmerkit

Islamofobiset ilmaukset käsittävät:

• • ilmaukset, joiden lähtökohtana on essentialistinen käsitys islamin ”olemuksesta” ja siitä, että muslimit ajattelevat ja toimivat tämän ”olemuksen” mukaisesti.
  • virheelliset tai vahvasti liioitellut ja vihamieliset ilmaukset, jotka esitetään leimaamistarkoituksessa
  • ilmaukset, joiden lähtökohtana on, että muslimit ovat uskontonsa perusteella vähempiarvoisia ja/tai että heille eivät sen vuoksi kuulu samat kansalaisoikeudet kuin muille norjalaisen tai eurooppalaisen yhteiskunnan jäsenille.

Vastaavasti kuin antisemitismi ei välttämättä kohdistu juutalaisuuteen, vaan juutalaisiin ja käsityksiin juutalaisuudesta, islamofobiakaan ei välttämättä kohdistu pelkästään islamiin, vaan koostuu sen sijaan rykelmästä kulttuuria, etnisyyttä ja kansanluonnetta koskevia käsityksiä. Uskonnolla on kuitenkin tässä rykelmässä selkeä asemansa. Myös islam uskontona esitetään islamofobiassa tietyllä tavalla, nimittäin:

• • monoliittisena ja staattisena
  • täysin poikkeavana kaikista muista uskonnoista ja kulttuureista
  • länttä alempiarvoisena: barbaarisena, epärationaalisena, primitiivisenä ja seksistisenä
  • poliittisena uskontona, joka muodostaa uhkan väkivaltaisuutensa vuoksi
  • samana asiana kuin islamismi
  • manipuloivana ideologiana, jota yksilöt käyttävät vallan hankkimisen välineenä
  • uskontona, joka pystyy toimimaan itsenäisesti (islamilla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, islam pyrkii alistamiseen jne.).

Konspiratiivinen ajattelutapa

Tunnetut islamofobiset käsitykset ovat usein luonteeltaan konspiratiivisia. Yksi esimerkki on ajatus siitä, että muslimit pyrkivät salassa kaappaamaan vallan Euroopassa, niin kutsuttu Eurabia-teoria. Siinä ajatellaan muslimien ”antavan vaikutelman siitä, että he sitoutuvat arvoihimme”, mutta puhuvan kaksihaaraisella kielellä. Islamofobiassa toistuu käsitys, että muslimit ovat jotakin negatiivista pelkästään olemalla muslimeja. Heidät on tuomittu etukäteen, koska heillä kuvitellaan olevan tiettyjä perittyjä ominaisuuksia ryhmään tai luokkaan kuulumisensa perusteella: he ovat fanaattisia, paheksuvat yksilönvapautta, sortavat naisia, eivät halua integroitua ja ovat brutaaleja.

Lisäksi esiintyy stereotypia terrorismista seikkana, joka liittyy oleellisesti ”muslimiin”: hahmoon, joka haluaa alistaa kaiken ”meille” kuuluvan islamille eikä kaihda terroria. Kun tämän tyyppiset essentialisoinnit muodostavat aatejärjestelmiä, joissa niitä käytetään todisteina muslimien vaarallisuudesta ja tarpeesta sulkea heidät ulkopuolelle, puhutaan islamofobiasta.

Islamofobia ja rasismi

Jos ymmärrämme rasismin ilmiönä, jossa ihmisiin liitetään taustansa perusteella luontaisia negatiivisia ominaisuuksia, joiden vuoksi kyseisen ryhmän jäseniin on pidettävä etäisyyttä, voidaan sanoa, että kun tämä ilmiö kohdistuu muslimeihin, siitä voidaan käyttää käsitettä islamofobia.

Yleinen vastaväite islamofobian pitämiselle rasismina liittyy yksilönvapauden ajatukseen. Muslimihan voi päättää lakata olemasta muslimi, mutta synnynnäiselle ihonvärilleen ei voi mitään. Islamilaista identiteettiä voidaan tietyssä mielessä pitää itse valittuna – ainakin kun on kyse aikuisista ihmisistä länsimaalaisessa liberaalissa ja sekulaarisessa kontekstissa. Useimmat islamofobisiksi luonnehdittavat tahot myös hyväksyvät, että esimerkiksi islamista kääntyvä tai islamin hylkäävä henkilö lakataan luokittelemasta muslimiksi.

Läheskään kaikki islamofobit eivät siis katso islamilaisen identiteetin perustuvan verenperintöön tai biologiaan. Siksi islamofobiaa ei väitteen mukaan voi pitää rasismina, koska uskova voi muslimi periaatteessa ”valita pois” uskontonsa, mutta biologista ”rotua” ei. Väitteessä on se ongelma, ettei yksilö voi päättää syntyvänsä islamilaiseen perheeseen sen paremmin kuin kristitty tai juutalainen voi päättää syntyvänsä kristittyyn tai juutalaiseen perheeseen. Yksilö ei myöskään voi itse päättää tulevansa kaikissa tilanteissa kohdelluksi ja arvioiduksi muslimina – olipa hän uskonnollinen tai ei – muun muassa ulkonäkönsä, ihonvärinsä tai nimensä takia (ks. Meer ja Modood 2009: 345, ja Meer 2012).

Muslimeihin voi toisin sanoen kohdistua sekä rodullistamista että rasismia (oletetun tai todellisen) uskontokuntansa perusteella. Islamofobian sanomana ja tarkoituksena on liittää muslimeihin muuttumattomia ja uhkaavia ominaisuuksia.

[1] Määritelmä ja muu teksti perustuvat Bangstadin ja Døvingin (2015) kirjaan Hva er rasisme, jonka on julkaissut Universitetsforlaget.

Kirjoittaja: Cora Alexa Døving